Kirjailijan astalo

Romaani

Timo Montonen

Pehmeäkantinen, 196 sivua,  Books on Demand 2018

ISBN-13: 9789528005698

 

Kirjailijan astalo vie lukijan keskelle kirjojen syntyä, syvälle kirjailijan mieleen, kun apurahakaudella pitää kirjoittaa nopeasti kolme lyhyttä romaania. Onko tulos hauskaa nyrjähtäneisyyttä vai totista kompurointia?

Ainakin se on jotain mitä lukija ei odota.

 

Kirjailijan astalo perustuu osittain teoksiin Hermes ihmisten tiellä, Rakkautemme värinä ja Muisti kirjaan (kaikki BoD 2017).

 

Kirjailijan astalosta on sanottu:

 

”Timo Montosen Kirjailijan astalo jättää lukijansa hämmennyksiin: ellei kirjailija ilmoittaisi tärkeäksi kirjalliseksi esikuvakseen Franz Kafkan, olisi hämmennys lähes täydellinen. Hämmennys on kuitenkin hedelmällistä, se pakottaa lukemaan romaanin uudelleen, pohtimaan, ajattelemaan ja tutkimaan lukukokemustaan.” Marja-Leena Lyyra-Kukkonen

 

Kaksi katkelma romaanista Kirjailijan astalo:

"Tämä romaani on kääntymässä ruikutukseksi Kyvyttömästä Ripustautujasta, aivoja rappeuttavan oireyhtymän runtelemasta, joka vasta äärimmäisessä yksinäisyydessään ymmärtää puutteensa, riippuvuutensa ja kyvyttömyytensä, muille niin ilmeiset.

Toistuvasti Ikaros huomasi olevansa yksin, niin tällä matkalla kuin muutenkin. Hänen yhden hengen huoneensa sijaitsi tyypillisesti kaukana muun porukan kahden hengen huoneista – tämä hotelli oli poikkeus. Monesti matkan aikana hän oli ollut tietämätön muusta porukasta, missä se oli, mitä se teki, millä aikataululla. Ne eivät vastanneet puhelimeen, koska kertomansa mukaan pelkäsivät suuria datalaskuja. Hän oli sanonut, että hänen puhelimensa olisi koko ajan auki, hänelle voisi soittaa mihin aikaan vaan, mutta eivät ne soittaneet.

Hän oli kävellyt yksin hotellin käytävillä, käynyt vastaanotossa ala-aulassa katsomassa, istuiko siellä joku häntä odottamassa. Hän oli käynyt hotellin baarissa juomassa rommia, mutta tuttuja ei näkynyt. Missä ne voisivat olla? Jonkun huoneessa? Mutta ei hän voisi mennä utelemaan huoneiden numeroita vastaanotosta, eikä haravoida niitä läpi.

Hän muisti kuinka Kosketa minua -hankkeen viikonloppuna maaseutuhotellissa vapaan ohjelman aikana ihmisiä oli pyydetty yhteen huoneeseen paukuille. Mutta ei kaikkia! Ja pian oli piru merrassa, paholainen irti, ja syytökset salaseurasta ja syrjimisestä sinkoilivat sakeina. Yksien yhteinen ilon hetki oli toisille kidutusta ja kärsimystä.

Nytkö kohtalon pyörä pyörähti ja hän oli saamassa rangaistusta? Maailmankaikkeus kostaisi? Välitön oikeus toteutuisi.

Ikaros oli käynyt suihkussa sillä välin kun C oli vetäytynyt huoneeseensa lepäämään, ja nyt hän odotteli, että se tulisi koputtelemaan ovea niin kuin oli luvannut. Naapurihuoneessa oli hiljaista.

Hän istuutui nojatuoliin ja avasi television. Täällä näki samoja sarjoja kuin kotimaassa, onneksi hän oli lukenut vieraat kielensä niin että tuli toimeen, selviytyi, pärjäsi monimutkaisemmissakin tilanteissa. Hän piti television katselemisessa. Piti kovasti. Hän ei niellyt vihjailujani, väitteitäni tai suoranaisia syytöksiäni, että television katsomisen lisääntyminen oli merkki henkisten kykyjen heikentymisestä ja oireyhtymän pahentumisesta. Hän oli kirjoittanut sosiaaliseen mediaan, että oli melkein loukkaantunut epäilyistä.

Vaikka hän tunnusti kuuluvansa lajitovereihin, hän sanoi viihtyvänsä television ääressä muista syistä kuin tylsistymisestä. Hänellä oli aikaa, halua ja syytä töllöttää, päivitystä tehdessäänkin hän oli katsonut yhtä lempiohjelmaansa, miljonäärejä sijoittamassa aloitteleviin tai laajentuviin yrityksiin, ja kirjoittanut, että katseli mielellään kaikenlaisia opettavaisia ohjelmia, romukasoja, vajoja ja varastoja tonkivia antiikkikauppiaita, kullankaivajia kun pakkanen hyytää maat ja koneet, jättiläisrapujen pyytäjiä myrskyisillä merillä, rekkakuskeja lumisilla, kapeilla, kuoppaisilla ja töyssyisillä teillä ja ritisevällä jäällä, tavallisten ihmisten panttilainaamoa, rikkaiden panttilainaamoa, murhasarjoja, joissa murhaaja oli puoliso, tuttu tai ventovieras. Hän rakasti nyyhkyjuttuja kadonneista, jotka löytyivät kuolleina tai jäivät iäksi kadoksiin, rysän päältä kiinni jäävien puolisojen ja nettilempihuijareiden käräyttämisiä, ruotsalaista komediaa, pohjoismaista sarjaa, eduskunnan kyselytuntia, pressiklubia, kirjallisuusohjelmaa, ehdonalaista koirakouluttajaa, eläinlääkäriohjelmaa, rajatarkastusta, poliisia, miljonäärien vaimoja – tässä muutamia, hän oli kirjoittanut, eikä sallisi itseään pilkattavan tästä.

Neljäs ja viimeinen soitto.

Ei vastausta.

Ikaros palasi muistelemaan televisiokeskustelua. Häntä oli häirinnyt, että muutama ohjelma oli jäänyt mainitsematta. Hän tiesi, että tällainen tunne johtui oireyhtymästä, hän ei pystynyt päästämään irti, antamaan ohjelmien olla, ja niin oli kirjoittanut listan: ensitreffit alttarilla, amishit karkuteillä, pienten perhe, säpinää kannen alla, lihava laihduttaa, laiha lihottaa, muusikot laulavat toisten lauluja, silmät kiinni -suuteluohjelmat, stara- & talenttiohjelmat, koti- ja ulkomaiset räyhäkokit haukkumassa hotellin tai ravintolan omistajia, maailmaa matkaavat toisten pöydässä syövät kulttuurilainelautailijat ja nuoremman sukupolven lukuisat tositeeveepellet.

Mutta nyt hän oli jo liukumassa tarkastelemaan ohjelmia, joita ei itse asiassa seurannut, kunhan oli joskus katsonut jakson tai osan siitä, tutustunut, arvuutellut, olisiko tämä hänelle hyvä kielteisestä ennakkoasenteesta huolimatta." (s. 51-54)