Timo Montonen

Aikeita ja tunteita

Romaani rakkaudesta. 297 sivua, pehmeäkantinen. Books on Demand 2015.

 ISBN 978-952-318-876-1

 

Elokuvadokumentaristi Annika lähettää työmatkalta kortin miehelleen Arille, joka työttömänä koti-isänä uurastaa hoitaessaan taloa Karjaalla ja pitäessään huolta kolmesta tyttärestä, Onervasta, Kanervasta ja Minervasta.

 

Korttiin kirjoitetut sanat, ”Minä en tunne sinua”, käynnistävät hengenvaarallisiin ajatuksiin ja tekoihin johtavan mielen myrskyn Arissa.

 

 

Romaani riisuu ihmisyyden ilkosilleen, riistää roolit ja naamiot ihmiseltä, joka yrittää selittää itseään ja merkitystään loputtomin aikein kirjoittaa totuus.

 

Aikeita ja tunteita on kolmas uudelleenjulkaisu, jonka Montonen on toimittanut loppuunmyydyistä teoksistaan. Se perustuu hänen kahteen ensimmäiseen romaaniinsa.

 

Katkelma Timo Montosen romaanista Aikeita ja tunteita:
Radio vaikenee. Tiskipöydän ja liesituulettimen lamput sammuvat. Ari vilkaisee keittiön kelloa oviaukon päällä, niin niin, tasan kahdeksan. Eikö ne voi ilmoittaa etukäteen, jos niiden tarttee katkaista sähkö! Hänellä on kevytmaitotölkki kädessä ja kattila toisessa, kahvipannu levyllä, eikä vesi ole vielä kiehunut. Hän antaa maidon tytöille ja käskee niiden tehdä kylmää kaakaota. Kun jauheet on sekoitettu, radio jatkaa heti pölinäänsä, punainen merkkivalo syttyy hellaan ja kahvipannu alkaa kohta kohista. Hän käy katsomassa akvaarion pumppua. Se sirisee, mutta ei kierrätä vettä. Hän nykäisee mustan töpselin jakorasiasta. Sirinä lakkaa.

 

Aamu on utuisempi kuin eilen. Kun tytöt lähtevät kouluun, hän lähtee samalla ovenavauksella tutkiskelemaan, riittääkö omenista edes pariin purkilliseen hilloa. Tien lähellä puiden lehdissä on kesällä ollut harsoa, pihlajanmarjakoi tai joku muu ötökkä, eivätkä ne edes ole kunnolla kukkineet, kun kevät on ollut kylmä. Omenia ei ole montakaan, niistäkin osa muumioita. Eniten on myöhäisessä puussa tontin takaosassa, kivipenkereen alapuolella lähellä suuria rajakuusia.

 

Vanhustentalolta päin mies työntää pyörätuolia. Hän on juuri potkiskelemassa omenapuuta, jonka runko on haarautunut tyvestä viiteen osaan, kolme jäljellä, kituliaita, kuivakkaita, kaksi tynkää töröttää kuin reidet, joista jalat on sahattu poikki. Hän katsoo miestä ja pyörätuolia Tagen matalien orapihlaja-aitojen yli. Kyydissä kököttää huopaan kääräisty vanha nainen. Mies pysähtyy siihen, mistä vielä näkee. Hän katsoo liian pitkään. Mies yrittää naamalleen hymyä ja sanoo jotain. Omenoista, hän arvelee, ja myöntää. Se katsoo kummasti. Hymyksi tarkoitettu vääntyy lähelle inhotusta. Hän tarttuu toiseen tynkään, mustaan, se liikahtaa. Pyörätuolin pyörät ratisevat. Hän ei käänny katsomaan. Tynkä irtoaa, kun hän nykäisee. Mutua varisee nurmelle. Kolmen rungon keskellä ammottaa kolo. Hän työntää etusormen puun sisuksiin kuin haavaan. Puuaines on läpeensä lahoa. Nämä kolme runkoa kaatuvat, jos talvella sataa raskasta märkää lunta niin kuin muutama talvi sitten on satanut, lahoimmat puut ovat menneet silloin nurin.

s. 25-26